Ennen hevosen yleistymistä vetojuhtana peltotöissä käytettiin härkiä. Härkäparin leveys edellytti saroilta riittävää leveyttä. Ikeeseen auran eteen valjastettujen härkien oli mahduttava kääntymään saran päässä. Maatyöt etenivät koko kylän osalta sarka saralta. Kukin talo korjasi satonsa kaistaleeltaan, ja vastaan tulevista kysymyksistä päätettiin yhdessä.

Aivan ongelmatonta yhteistyö ei ollut. Sarkojen kapeus aiheutti vainiopakon. Yhdellä sarkoihin jaetulla pellolla oli viljeltävä samaa viljalajiketta ja töiden oli edettävä samanaikaisesti. Tämä aiheutti kaunoja nopean ja hitaan isännän välillä. Saroilla oli lisäksi taipumus kaventua. Mikäli tila jaettiin, jaettiin myös sarat. Tämä merkitsi vaikeuksia myös härkäparille, joka saran päähän edettyään ei kyennyt kääntymään naapurin puolelle tallomatta.

Kaskeaminen oli paljon työtä vaativa, mutta parhaimmillaan tuottoisa viljelymuoto.

Metsä oli kaadettu edellisen vuoden juhannukselta. Nyt se sytytettiin kitkavalkealla, kahta puuta toisiinsa hankaamalla. Tulta ohjailtiin etenemään vastatuuleen, jolloin se pysyi paremmin hallinnassa. Kun puut olivat palaneet, siemenet kylvettiin jäähtyneeseen tuhkaan.

Kaskimaan ravinteet ehtyivät kahden satovuoden jälkeen, joten uutta metsää oli raivattava kaskeksi jatkuvasti. Länsi-Suomessa kaskiviljely väistyi peltoviljelyn edeltä jo ennen isojakoa. Yksityisen metsänomistuksen syntymisen jälkeen kaskenraivaukseen oli huonommin tilaa myös Itä-Suomessa. Maata omistamaton väki, joka ennen oli saanut tehdä kaskensa yhteismetsiin, joutui ahdinkoon.

Halkomiskielloilla haluttiin pitää tila riittävän suurena elättämään perhe, johon palkollisineen kuului useampia täysikasvuisia. Näin kruunu ohjasi tiloja omavaraisuuteen ja edisti uudisasutuksen laajenemista rintamailta syrjäseuduille.

Suurin kuolleisuus nälkävuosien aikaan oli tiheämmin asutuilla seuduilla, jonne kerjäläiset kasautuivat leivän toivossa.

Vuonna 1866 ihmisen riippuvuus pellosta paljasti heikkoutensa. Kylmää ja sateista kesää seuranneiden suurten nälkävuosien aikana Suomen väestö väheni sadoilla tuhansilla. Nälän ja kylmän heikentämät ihmiset olivat alttiina kulkutaudeille, joihin suurin osa kuolleista menehtyi.

Ennen nälkäkriisiä väestön kasvu oli saanut asutuksen etenemään yhä syrjäisemmille seuduille. Nälkävuodet osoittivat, että kasvun rajat olivat sillä saralla tulleet vastaan. Pellosta saatu tuotto ei voinut perustua enää uuden peltomaan raivaamiselle, vaan pienemmän alan parempaan tuottavuuteen.

Maataloutta oli kehitettävä. Perinnäinen maatalous sai väistyä ja koneellistuminen alkoi.

Ennen uusjakoja tilojen talouskeskukset sijaitsivat hyvin tiiviisti. Rakennusten siirtäminen ja ulosmuutot kylästä yleistyivät 1800-luvulta lähtien. Tämä talo Pohjanmaan Vöyrillä siirrettiin vuonna 1938.

Uuden niittokoneen saapuminen oli tapaus, jota kokoonnuttiin katsomaan koko kylän voimin. Oli kuulemma isäntä myynyt metsää ja ostanut koneen Englannista saakka. Tällaisen kummajaisen kerrottiin päihittävän koko joukon sirpillä leikkaajia.

Näihin samoihin aikoihin 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä maalaismaisemassa tapahtui monia muitakin muutoksia. Painavien koneiden saapuminen pelloille vaati suurempia peltoaloja ja maan vahvistusta ojituksin. Isäntien mielet kääntyivät lopullisesti isojaon tavoitteiden kannalle. Peltolohkoja yhdisteltiin ja monet rakensivat uuden, usein entistä komeamman päärakennuksen tilustensa keskelle.

Uuden niittokoneen hankkinut talonpoika saattoi katsella tiluksiaan oloonsa tyytyväisenä. Samanaikaisesti omalla pellollaan ahertava torppari koki epävarmuutta tulevaisuudesta. Torpparin pelto oli tämän käytössään vain niin kauan kunnes isäntä päätti toisin.

Maareformilla haluttiin taata jokaiselle haluavalle oma tupa ja pala perunamaata. Arvioimistoimitusta tekemässä olevia maanmittareita.

1800-luvun jälkipuoliskolla maataloutta pyrittiin kehittämään siten, että suurempia jyvälukuja saataisiin, ei peltoalaa, vaan jo olemassa olevien viljelysten tuottavuutta kasvattamalla. Sosiaalisista tekijöistä johtuen tilakoko kuitenkin pieneni. Vuokraviljelijöiden määrä kasvoi ja maata omistavan väestön asema vahvistui entisestään.

Tilattoman väestön toimeentulon epävarmuus kärjistyi uuden vuosisadan alussa tilanteeseen, jossa pitkään suunniteltu maareformi oli toteutettava. Oman peltotilkun haltijana elannon hankkiminen helpottui. Pienet tilat olivat kuitenkin vain nipin napin omavaraisia, ja myyntiä varten ylimääräistä irtosi harvoin.

Luovuttamalla halukkaille maata ja tarjoamalla mahdollisuus uudisraivaukseen valtio harjoitti sosiaalipolitiikkaa pitkälle toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Oma tupa ja pelto, jossa viljellä vähintäänkin perunaa, säilyivät toimeentulon kulmakivinä.

Maaseutu tyhjeni vauhdilla 1960- ja 1970-luvuilla.

Ajatus pellosta elannon lähteenä oli vallalla itsestään selvänä niin pitkään, että maatalousyhteiskunnan päätepisteeseen törmättiin vauhdilla. Konkreettisimmin aikojen muuttuminen näkyi varastoissa kasvavina voivuorina. Kaikki tuotettu voi ei mennyt kaupaksi. Pian omavaraisuuden saavuttamisen jälkeen tuotanto oli kääntynyt ylituotannoksi.

1960-luvulla, vain parikymmentä vuotta rintamamiestilojen raivaamisen jälkeen maanviljely lopetettiin monella tilalla. Valtio maksoi tukipalkkioita pellon paketoinnista. Tämä olikin usein ainoa vaihtoehto. Raivaajasukupolvi oli tullut eläkeikään ja nuorempi sukupolvi muuttanut kaupunkiin. Maataloudesta elantonsa sai yhä harvempi.

Ihannetilanteessa maatilan talouskeskus sijaitsee peltojen keskellä.

Maisema jatkaa muutostaan nykypäivän maaseudulla. Viljelty peltoala on vähentynyt 60-luvun huippuvuosista, mutta keskimääräinen tilakoko on kasvanut. Monipuolisuuteen tähtäävän tuotannon tilalle on tullut tiettyyn tuotteeseen erikoistunut tehotuotanto.

Tilakokojen kasvaminen peltoalueita ostamalla ja vuokraamalla on johtanut tilusten pirstoitumiseen jälleen kerran. Tämä aiheuttaa maanomistajille ylimääräisiä tilusten välillä ristikkäin kuljettuja kilometrejä. Pohjalainen maanviljelijä ajaa vuodessa kotoa pelloille matkan, joka vastaa maapallon ympärysmittaa.

Isojaossa alkanut prosessi peltoalojen yhdistelemiseksi jatkuu yhä tilusjärjestelyillä. Uusissa maanjakojärjestelyissä yhdistyvät kansainvälistymisen tuomat muutokset, nykypäivän tuottavuusodotukset sekä jopa vuosisatoja vanhat maanomistuksen perinteet tunnesiteineen.

EU-Suomen tilakokojen suurentamiseen ja järkevään tuotantoon tähtäävä maatalouspolitiikka kirvoittaa keskustelua yhteiskunnan eri tasoilla. Pelto suomalaisen maiseman rakentajana ja kotimaisen leivän antajana on edelleen tärkeä.