Läpitunkemattomien metsien Suomessa vesi pikemminkin yhdisti kuin erotti alueita toisiinsa.

Suomalaisten toraisuutta selitetään usein myytillä lastusta joessa. Suomalainen asettuu asumaan joen äärelle. Jonkin ajan kuluttua hän huomaa joessa tuoreen puulastun. ”Joku on tullut minun mailleni.” Hän ottaa kirveen ja lähtee etsimään lastun vuolijaa. Pian joessa virtaa veri.

Myytti on kyseenalaistettu huomauttamalla, että lastun vuolija voitiin tulkita myös mahdolliseksi ystäväksi. Sen synty kertoo kuitenkin kiihkeydestä, jolla rajoihin Suomessa on suhtauduttu.

Vuonna 1626 Ruotsista tavattiin tyytyväinen mies nimeltä Anders Bure. Kahdenkymmenen vuoden puurtamisen jälkeen hän sai valmiiksi koko Ruotsin valtakunnan kattavan kartan. Yleisesti todettiin kartan olevan ylivertainen aiempiin verrattuna.

Uusi yleiskartta esitteli Ruotsin valtakunnan koko komeudessaan pohjoisinta Lappia myöden.

Kaikista vaivoistaan Bureen oli syyttäminen kuningasta, joka oli oivaltanut karttojen tarpeellisuuden hallitsemisen apuvälineenä. Kartan tuoma tieto oli oiva ase neuvoteltaessa rajalinjoista naapurivaltioiden välillä – ja laajentumissuunnitelmia tehtäessä. Rajojen epäselvyys oli omiaan aiheuttamaan riitoja suurvallaksi mielivien valtioiden välillä. Näitä riitoja selviteltiin pitkään.

Kylän talojen sijaitseminen lähekkäin kysyi naapurisopua, mutta synnytti myös luonnollista kanssakäymistä.
Maanmittausmuseo.

”Pidä suus kiinni sinä lantmeettari.”

Vuoden 1757 isojakoasetuksen jälkeisinä vuosina ei olo maanmittarin saappaissa ollut aina kadehdittava. Mittaustöitä ja arviointeja tehdessä saattoi pellolla lentää pilkkakirveen lomassa rapaa, lokaa ja oikeitakin teräaseita.

Isojaon toteuttaminen siirsi tilusten rajoista sopimisen talonpoikien keskuudesta virantoimituksessa oleville maanmittareille. Oli vaikea luottaa ulkopuolisen maanmittarin jakavan maat tasapuolisesti. Ikimuistoisista ajoista kunkin isännän omistukset oli määritelty yhdessä kylän talojen kesken – vaikka sitten toisinaan tappelussa vahvemman ehdoilla.

Rajojen sisälle jäävä alue oli yksityisomaisuutta ja toimeentulon edellytys. Ketä tahansa ei haluttu päästää niitä piirtämään. Todettiin jopa, että ”maanmittarin ilmestyminen paikkakunnalle ennustaa vaaraa”.

Oman kodin tarjoama suoja merkitsi enemmän kuin kattoa pään päällä.

Metsien välistä avautuvaa peltomaisemaa katsellessa ei välttämättä ajattele, miten maisema on syntynyt. Metsiin raivatut pellot tehtiin aikana, jolloin tärkeimmät työvälineet olivat raivaajan omat kädet. Suuret puut kaadettiin, minkä jälkeen maa tasoitettiin polttamalla. Suuret kivet oli kangettava ylös, kosteikot kuivatettava ojittamalla.

Uudisraivaajan tekemä työ uuden tilan perustamiseksi selittää tunnesidettä, joka maahan syntyy.

Suomen kuuluisimman uudisraivaajan, Väinö Linnan Pohjantähti-trilogian Jussi Koskelan, sanoiksi pukemana maan merkitys näyttäytyy kouriintuntuvana. Koskelan Jussi nieleksii kirkkoherran uutista palauttaa osa vuokramaasta takaisin pappilalle. Omin käsin raivatusta pellosta luopuminen ei ole helppoa. –Se on rohkee kolmannes torpan maista.

Mielessään työ, joka pellon raivaamiseksi on tehty, Koskela saa sanotuksi: Annettavahan se on niin… aattelin vaan… Kuma silloin tein…että niin kun… Mutta ei siinä sitten mikään parane… Jos kerran viedään niin…

Rajankäyntiä Suomen ja Venäjän rajalla vuonna 1934.

Sodat rikkovat rajoja. Suomen osana kahden suuren naapurin välissä oli toimia taistelutantereena vuosisatojen ajan. Suurvalta-ajalla sotarintamat liikkuivat ja rajat siirtyivät tiheään. Rajaseutujen asukkaiden elämää leimasi epävarmuus. Toisaalta raja-alueilla saatiin vaikutteita eri puolilta. Idästä ja lännestä tulleet uutuudet rikastuttivat elämää.

Jatkosodan päätyttyä Suomen raja siirtyi vielä kerran lännemmäksi. Alueluovutukset koettiin raskaina. Rajan taakse jäi yli 400 000 suomalaisen koti. Muualle Suomeen asutetut evakot olivat aikansa maahanmuuttajia. Omanlaisiaan rajoja rikottiin karjalaisten evakkojen saapuessa keskelle kulttuuria ja kieltä, jotka poikkesivat heidän omistaan.

Toisen maailmansodan seurauksena Euroopan rajoja muovattiin muuallakin. Sotaa seurannut kylmän sodan kausi sai valtiot pönkittämään rajojaan, kunnes 1900-luvun lopussa alkanut lientyminen edesauttoi niiden aukeamista.

Liikenne rajoilla kasvaa jatkuvasti. Myös valtioiden rajat elävät luonnon ja ihmisen toimien vaikutuksesta. Suomen rajalinjat tarkistetaan naapurimaiden kanssa rajankäynnein. Jos aiemmin historiassa tietoja on vartioitu valtionsalaisuuksina, nykyisen ajattelun mukaan mahdollisimman tarkka tieto rajojen kulusta on vain hyödyksi.

Riukuaitojen halkomaa maalaismaisemaa ei juuri enää tapaa. Nykyisin rajoja on vaikeampi silmin havaita, mutta ne elävät ihmisten mielissä.

Euroopan unionissa rajat ovat maantieteellisiä, taloudellisia ja kulttuurisia. Sellaisina ne ovat paljon helpommin ylitettävissä kuin mustasukkaisesti omaansa valvoneiden kansallisvaltioiden poliittiset rajat.

Entisestään rajoja kevennetään säädöksin, jotka tähtäävät ihmisten, tavaroiden ja pääomien helpompaan liikkumiseen unionin sisällä. Pyrkimys raja-aitojen madaltamiseen näkyy myös tavoitteessa yhdenmukaistaa Euroopan karttojen pohjana oleva tietoaineisto.

Samanaikaisesti vahvistuu kiinnostus omaa kotiseutua ja sen kulttuuria kohtaan. Kansainvälistyvässä maailmassa turvaa haetaan läheltä ja siten rajataan oma paikka. Rajoilla rakennetaan omaa identiteettiä. Kansallisomaisuutena pidettyjen järvenrantatonttien päätyminen ulkomaiseen omistukseen herättää keskustelua. Sekin on osoitus rajojen olemassaolosta.

Rajat muuttuvat jatkuvasti. Maanomistajat vaihtavat tiluksia yhtenäisiä peltoaloja saadakseen. Kuntaliitosten myötä poistuu rajoja kun erilliset kunnat lakkaavat olemasta. Muutoksien eduista huolimatta niihin sisältyy aina tunnetekijöitä ja haikeutta.

Ihmisten mielistä vanhat rajat haihtuvat hitaammin. Maan jakaminen ja rajojen vetäminen ei koskaan ole maan mittaamista vain puhtaan matemaattisin mittarein.