Alun perin kartalla sijaitseva talo kertoi kruunulle, kuinka paljon ihmisiä valtakunnassa asui ja ennen kaikkea, kuinka paljon väkeä saattoi verottaa. Hallitsijan näkemys verojen suuruudesta ei aina vastannut kansan kokemusta.

Kurjuus vallitsi 1600-luvun kylmien ajanjaksojen, nälkävuosien ja sotien piinaamassa valtakunnassa. Monessa pirtissä kärsittiin pulaa ruoasta. Kruunun silmissä nämä veronmaksukyvyttömät talot olivat autioita. Niiden kohdalle maakirjaan merkittiin sana "öde", autio. Kolmen ”aution” vuoden jälkeen tila siirtyi kruunun haltuun ja sille haettiin uusi jatkaja.

Mitä tapahtui tilaltaan autioitumisen tähden häädetylle perheelle, ei useinkaan selviä. Viljelijäperheet saattoivat liittyä yhteen suurperheiksi ja siten sinnitellä verotaakan alla. Usean perheen yhteenliittymänä muodostuneita suurperheitä syntyi etenkin Itä- ja Pohjois-Suomessa, missä elannon eteen oli tehtävä eniten töitä.

Kesä oli maatalousyhteiskunnassa seuraelämän ja puolison etsimisen aikaa. Suuren talon perijän kelpasi riiata. Toisin oli niillä, joille oman tilan hankkiminen oli vaikeampaa.

Kruunun silmissä alamaisen tärkein tehtävä, veronmaksun jälkeen, oli lisääntyä. Suurempi kansa maksoi enemmän veroja, laajensi asuttua pinta-alaa ja vahvisti puolustusta.

Vanhin poika oli tilan jatkaja ja perijä. Tyttären perintönä olivat usein kapiot ja lehmä, jotka hän naimisiin mennessään sai mukaan uuteen kotiinsa. Nuoremman veljen osa saattoi olla jäädä naimattomaksi. Setämieheksi jäätiin, koska tilaa ei saanut jakaa pienempiin osiin.

Halkomiskielloilla haluttiin pitää tila riittävän suurena elättämään perhe, johon palkollisineen kuului useampia täysikasvuisia. Näin kruunu ohjasi tiloja omavaraisuuteen ja edisti uudisasutuksen laajenemista rintamailta syrjäseuduille.

Piika ja renki, muonamies, mäkitupalainen, loinen, hyyryläinen, koturi, ruotu-ukko. Näillä kaikilla sanoilla tarkoitetaan ihmistä, joka ei omista maata.

Nimitysten runsaus kuvastaa erottelua, joka yhteiskunnassa vallitsi. Tilaton väestö oli yhteiskunnan alinta kerrosta. Leipänsä he ansaitsivat sekatöillä, metsän ja vesien antimilla, vaikeimpina aikoina kerjuulla.

Kuilu maata omistavan ja tilattoman väestön välillä syveni entisestään, kun kylän peltojen, niittyjen ja metsien omistajat isojaossa määriteltiin tarkemmin. Vanha metsien yhteisomistus oli mahdollistanut kenen tahansa käyttää puuta kotitarpeikseen. Isojaon jälkeen metsää omistavat rikastuivat puukaupoilla. Maattomien ahdinko syveni.

Ennen uusjakoja talot olivat sijoittuneet tiiviiksi ryhmäksi. Usein talot seurailivat vesireittiä, kuten Lopen Topenon kylässä.

Vanhastaan kylän talot olivat sijoittuneet lähekkäin ryhmäkyliksi tai vesireittiä seurailevaksi talojonoksi. Isojaon kannattajat kävivät perinteisen kylämaiseman kimppuun syyttämällä ryhmäkyliä moraalisesti turmiollisiksi. Ahkerammat, siistimmät ja raittiimmat talonpojat asuivat erillistaloissa tilustensa keskellä.

Isäntien houkutteleminen ulosmuuttoihin oli hidasta. Moraalin viljelyä vahvempana kannustimena olivat käytännön työtä helpottavat uudistukset, kuten ojitus.

Pontimena tilusjärjestelyiden loppuunsaattamiselle saattoi olla haave uudesta navetasta. 1800-luvulla tilallisten kohonnut elintaso mahdollisti kivirakentamisen. Kivinavetan nouseminen talon pihaan kertoi paitsi varakkuudesta, myös ajatusmaailman muutoksesta.

Maatilasta tuli tuotantolaitos, jonka tehokkuuden nimissä vanhoja käytäntöjä korvattiin uusilla. Kyläyhteisöön otettiin etäisyyttä niin maantieteellisesti rakennuksia siirtämällä kuin ajatuksen tasolla. Suomalainen kylämaisema muutti muotoaan ja perinnäiset yhteistyönmuodot vähenivät.

Toimituskartta Pekkalan perintötalon vuokra-alueiden järjestelystä Lieksassa vuonna 1921–22.

1900-luvulle tultaessa ajattelu oli kääntynyt yleisesti maanvuokrausta vastaan. Torppareiden ja tilattomien ongelmat nousivat asialistalle päättävissä elimissä. Yhteiskunnan olojen uskottiin rauhoittuvan, mikäli epävarmuus kontrahdin jatkumisesta vaihtuisi oman tilan omistukseen.

Entisten torppareiden ja mäkitupalaisten kohoaminen talollisiksi lievensi yhteiskunnan kahtiajakoa. Maaseudun 1800-luvulla kasvanut varallisuus oli jakautunut epätasaisesti siten, että viljelijäväestön sisällä kulkeva säätyraja oli korostunut. Maanomistusta määrittelevien torppari- ja asutuslain myötä joukko tasapäistyi. Entisistä talonpojista ja entisistä tilattomista tuli kokonaisuutena maanviljelijöitä.

Uudet itsenäistyneet tilat olivat usein pieniä ja tarjosivat vain niukan elannon. Niiden merkitys oli kuitenkin puhdasta maa-alaa suurempi. Oma maa toi itsemääräämisoikeuden ja mahdollisuuden muista riippumattomaan toimeentuloon.

Ensimmäinen uudistilalle kohonnut rakennus oli usein väliaikainen asumus, suomalaisittain tavallisesti sauna. Pyykkipäivä Kumakarin perheen asutustilalla Taivalkoskella.

Maanviljely oli sodan jäljiltä tiukilla. Maanhankintalain nojalla tilansa saaneella perheellä riitti tehtävää. Uudet pellot raivattiin suurilta osin käsin ja oman väen voimin.

Haasteen edessä olivat etenkin toisenlaisiin luonnonoloihin ja työmenetelmiin tottuneet karjalaiset evakot. Työtapojen poikkeavuus, mutta myös kieli ja kulttuurierot aiheuttivat hämmennystä niin vanhan väestön kuin muuttaneiden keskuudessa.

Toisesta maailmansodasta toipuvan Suomen maisemaan kuuluivat suuret ja pienet työmaat. Kaikkialla kunnostettiin, rakennettiin ja raivattiin uutta peltoalaa. Kaikkialla vilisi myös lapsia. Jälleenrakennusaika sai tunnuksikseen syntyneet suuret ikäluokat ja rintamamiestalot.

Asutustoiminnan tuloksena pieniä tiloja syntyi enemmän kuin koskaan ennen. Maan tarjoamisella siirtoväelle ja rintamamiehille oli yhteiskuntaa eheyttävä vaikutus. Omalla rakennustyömaalla puurtaminen vei ajatuksia kauemmas sodasta.

Rakennemuutos muutti suomalaista yhteiskuntaa ja maisemaa 1960-luvulta lähtien. Jälleenrakennusajan perinnöksi jäivät rintamamiestalot ja suuret ikäluokat.

1900-luvun alkupuoliskon lainsäädäntötyön ansiosta maatalous ja oman tilan viljely säilyivät suomalaisen yhteiskunnan tukijalkana pitkään. Sitäkin nopeammin rakennemuutos vaikutti suomalaiseen maaseutuun 1960-luvulla alkaessaan.

Maaseutu tyhjeni. Monen rintamamiestalon pihasta lähdettiin oman Volvon toivossa Ruotsiin. Mutta takaisinkin tultiin – parhaassa tapauksessa Volvolla, puukengät jalassa ja taskussa muutakin kuin välttävä ruotsin kielen taito.

Sillä välin kotitilalla oli maanviljelys lopetettu: pellot paketoitu ja karja lopetettu. Myös isä ja äiti muuttivat taajaman rivitaloasuntoon. Volvo vaihtui uudempaan, mutta kotitila säilyi muistojen paikkana. Monesta tilasta tuli suvun yhteinen kesänviettopaikka.

Toiset kotitilat elävät vain tuoreen ruisleivän tuoksussa. Siinä tuoksussa suomalainen maalaiskulttuuri elää edelleen vahvana. Ihanteista huolimatta nykysuomalaisista harveneva osa asuu omakotitalossa järven rannalla. Moni suuntaa maalle sitä vastoin lomallaan. Oma kesämökki kuuluu edelleen haaveiden ykkösketjuun.